Pelko
Monimuotoiset terveiset taas Suomen maankamaralta!
Melkein puolisen vuotta on tullut mietittyä suhteellisen aktiivisesti kaikenlaisia valtaansapitäviä tuntemuksia ja muutoksia omassa ajattelussani, kanssaihmisissä, kotimaassa, maailmassa ja välillä maailman ulkopuolellakin.
Syy siihen, että en ole niitä sen koommin täällä tai somessa jaellut on ollut valitettavasti pelko ja jopa ajoittainen pakokauhu.
Erityisesti kesäisen nielurisaleikkaukseni jälkeinen kahden viikon pötkötystauko antoi oivaa aikaa seikkailla internetin syövereissä ja tutustua erinäisten keskustelujen ja FB-ryhmien hierarkiaan ja argumentointityyleihin. Se oli virhe. Menetin toistuvasti uskon ihmiskuntaan ja ihmisten hyvyyteen.
Ehkä olen itse siunattu äärimmäisen miellyttävällä tuttavapiirillä ja fiksuilla ihmisillä, jotka lähtökohtaisesti osaavat esittää asian kuin asian toista ihmistä kunnioittaen, enkä ole tottunut jatkuvaan ilkeilyyn, besserwisseröintiin, haukkumiseen ja yleisennegatiiviseen mollaamiseen tai sitten ihmiset toden totta vaipuvat näyttöpäätteiden ääressä jonkinsortin luolamiestilaan, asettuvat hyökkäysmodeen ja ovat sotakirveet helisten valmiina joukkolynkkaukseen.
Tämän mystisen somepelon lisäksi olen huomannut esimerkiksi epäonnistumisen pelon tai pelon siitä, että joku yksinkertaisesti vihaa minua, estävän minua tekemästä asioita, mistä pidän ja missä olen lähtökohtaisesti jopa ihan hyvä.
Mutta nyt, ihan totta, nyt saa riittää.
Olen sangen kyllästynyt viimeaikoina vallinneeseen lukkotilaani, yltiöpäiseen ämpyilyyn ja jossitteluun. Ihmiskunnan kehityshistoriasta löytyy perusteltuja ja jopa elämän jatkumisen kannalta hyödyllisiä pelkoja, mutta mikään mainitsemistani tai muuten omassa elämässäni vallitseva pelko ei (onneksi) ole sellainen.
Montako haavetta ja unelmaa pelko saa vielä viedä mennessään?
❤OH