Lähtö
En lähtenyt Balille unelmalomalle. En palkinnut itseäni kuukaudella tropiikissa. Ei minulla olisi ollut varaa lähteä, ei suinkaan. Koin, että olin siinä pisteessä, että muita vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut. Olin kovaa vauhtia matkalla suureen onnettomuuteen ja järjettömän huonoihin valintoihin, en tunnistanut itseäni peilistä, käytöksestäni, ajatuksistani...
Vihelsin siihen kuuluisaan pilliin, laitoin itseni vaihtopenkille, mutta samalla potkin perssiille ja huusin koko keuhkojeni voimalla pää varoituskortin punaisena "miksei peli kulje?". Luonnollisesti.
Pari viikkoa ennen lähtöäni uskalsin kertoa muillekin lähteväni. Olin manannut mantraa omasta onnellisuudestani päähäni ja loitsunnut pois vasta-argumentteja, miksi minun ei pitäisi lähteä.
Yllätyksekseni uskoin jopa itse, että tiedän parhaiten, mitä minun pitää tehdä ja mikä auttaa minua taas tavoittamaan oma sydänraasuni ja onnellisuushormonit.
Onnekseni olin oikeassa. Olin enemmän oikeassa kuin tajusinkaan lähteissäni.
Kaikissa päätöksissä ei tarvitse olla järkeä. Niiden ei tarvitse olla perusteltuja ja taloudellisesti kannattavia. Mutta jos päätöksissä ei ole järkeä ja ne vievät rahaa, niiden todella on parempi tehdä onnelliseksi. Onnellisuutta ei saa tavoitella toisten onnellisuuden kustannuksella. Joskus toki sekin on välttämätöntä, että päästään haluttuun lopputulokseen, jossa kaikki ovat onnellisia.
Ensi kerralla päätöksen edessä, mieti mikä tekee sinut onnelliseksi.
Tekeekö päätös suuntaan tai toiseen sinut onnellisemmaksi?
Eipä se elämä pallonpyörylän toisellakaan puolella mitään karnevaalia ja onnen riemuvoittoa jatkuvasti ole. Ei suinkaan. Väitän, että erityisesti jokainen hävitty peli tuntuu yksin täällä vielä isommalta häviöltä ja voitot, onko ne voittoja, jos et pääse torille muiden kanssa Suomen liput maalattuna poskille.
Tähän asti olen kuitenkin saanut kaiken sen, mitä Balilta toivoin.
Kaiken sen ja niin paljon enemmän. Olen taas minä.
❤OH