Avoimesti sekaisin
Välillä mietityttää, millaista elämäni olisi ilman niitä synkimpiä hetkiä, kun oma pää on täynnä mustaa. En luultavasti olisi joutunut miettimään niin paljon elämää ja kaiken tarkoitusta, itseäni, onnellisuutta ja ympäröivää maailmaa.
Olisin ehkä sulkenut elämän kirjon synkimmät sävyt kuplani ulkopuolelle ja elänyt kepein sydämin olettaen, että elämä on kaikille samanlaista. Ehkä olisin muillekin vaan se iloinen, pärjäävä ja sosiaalinen ikuinen oppilaskunnan puheenjohtaja.
Suhteellisen pitkään ehkä olinkin. Vaikka oma sisäinen maailmani oli synkkä rinnakkaistodellisuus, minä pärjäsin, toimin, hymyilin. Olisin voinut jatkaa salaten kaiken, ehkä monen mielestä olisi pitänytkin. Kuitenkin kyllästyin esittämiseen, salailuun ja piilotteluun. Toistuvista lääkärikäynneistä tuli terapia- ja psykiatriaikoja ja huonosti nukutuista öistä rehellisesti painajaisia, missä hukutan hevosia. Synkkää, sanoisin.
Vaikka olen siitä kuuluisasta kaapista tullutkin tämän asian suhteen jo tovin aikaa sitten, edelleen koen jonkinsorttista häpeää kirjoittaessani tätä. Kuin kuulisin päässäni tuohtuneet huokailut, siitä kuinka se vieläkin jaksaa jauhaa ja jankata omista sekoiluistaan. Väittäisin, että tämä itsekriittisyys ja asioiden yliajattelu alunperin minut ajoikin koko jamaan. Minut ja niin monen muunkin.
En voi sanoa olevani täysin eri ihminen kuin sairastuttuani. Minä kun olen kokenut masennusvaiheita, toisin sanoen tätä ajoittaista maailmantuskaa ja syvää yksinäisyyttä, koko pienen elämäni ja se onkin ennemmin ominaisuus kuin ikävä sairaus, minkä olisin taltuttanut. Ominaisuus, minkä kanssa edelleen opettelen elämään.
Tämä on myös kliseisesti se syy, miksi olen minä ja väitän, että se on tehnyt minusta sen paremman ihmisen. Ainakin itselleni.
Jokaisella meistä on ikäviä ja häpeällisiä muistoja, kinkkisiä käytösmalleja, vaikeita vänkyröitä sielun sopukoissa… Ja jokainen olemme omalla tavallamme vähän hulluja. Sepä se hienous kai onkin.
Mielen sairauksia, synkkyyden sävyjä, sielun sykkyröitä, mutta myös hoitotapoja on varmasti niin monta kuin mieltäkin. Häpeällisiä hetkiä osuu kaikkien meidän elämänpolun varrelle. Jokainen mieli ja sielu kaipaa välillä hoivaa, ja ansaitsee armollisuutta.
Tämä on se minun tarinani.
Tarina, jossa on paljon samoja juonenkäänteitä kuin niin valitettavan monen muunkin tarinassa. Tarina, jota aion jankata, kunnes minä eikä kukaan muu joudu omaansa kertoessaan kokemaan häpeää.
Tämä on se minun #unelmaonnesta.
❤OH